Masennusdiagnoosi sälyttää työn ongelmat uupuneelle
Työhyvinvointi | 22.4.2015

Masennusdiagnoosi sälyttää työn ongelmat uupuneelle

Teksti: Leena Huovila

Kuva: Mirkka Hietanen

Työssä uupumisen diagnosoiminen masennukseksi yksilöllistää ja lääketieteellistää työelämän ongelmia. Työssä uupuneet naiset kokevat itsekin masennusdiagnoosinsa ristiriitaiseksi.

Missä kulkee raja kuormittaviin työoloihin liittyvän uupumuksen ja yksilön sairaudeksi mielletyn masennuksen välillä? Miksi sairauslomien ja työkyvyttömyyden syynä nopeasti lisääntynyt masennus näyttäytyy erityisesti naisten ongelmana?

Tutkija, yhteiskuntatieteiden tohtori Sanna Rikala Tampereen yliopistosta tarkasteli sukupuolentutkimuksen väitöskirjassaan työssä uupuvien naisten masennusta yhteiskunnallisena ja sukupuolittuneena ilmiönä.

Tarkastelun konteksti on suomalaisessa työelämässä 2000-luvun taitteeseen osunut työhyvinvoinnin murroskausi, jonka aikana masennukseen perustuva työkyvyttömyys lisääntyi nopeasti erityisesti naisvaltaisilla aloilla.

Yksin masennuksen perusteella alkavien sairauspäivärahakausien lukumäärä kaksinkertaistui vuosina 1995–2006, ja masennuksesta tuli yleisin yksittäinen työkyvyttömyyden syy. Kuitenkaan masennus ei lisääntynyt väestössä noina vuosina lainkaan.

Rikalan mukaan voikin perustellusti olettaa, että työelämässä esiin noussut pahoinvointi ja työuupumus näkyivät masennusperusteisen työkyvyttömyyden syynä. Työuupumus ei itsessään ole virallisiin tautiluokituksiin kuuluva sairaus eikä siten myöskään Kansaneläkelaitoksen hyväksymä diagnoosi, jota voisi käyttää sairausloman perusteena.

”Voi kysyä, onko masennukseksi diagnosoidussa työuupumuksessa kyse yhteiskunnallisesta käytännöstä, jolla työelämän rakennemuutoksen tuottamia ongelmia pyritään hallinnoimaan?”

Vastarintaa ja sinnittelyä

Rikala tutustui työuupuneiden ja masennusdiagnoosin saaneiden naisten kirjoituksiin ja haastatteluihin. Naisten ammatteja olivat muun muassa opettaja, tiedottaja, sihteeri, asiakaspalvelija, siivooja, kirjanpitäjä, myyntiedustaja, talouspäällikkö. Naiset olivat 1940–50-luvuilla syntyneitä.

Tarinoissa toistui pääpiirteissään sama kuvio: naiset ovat kokeneita, työhönsä sitoutuneita, ja heidän ammattitaitoaan arvostetaan. Työn tehostamisvaatimukset lisäävät kiirettä. Työtä on aivan liikaa, ja se on aina mielessä, vapaa-aikanakin. Uupumusoireet, muun muassa psyykkinen väsymys, unettomuus, verenpaineen kohoaminen ja rytmihäiriöt, alkavat vaivata. Työn mielekkyys ja ilo katoavat. Mieltä rasittaa, kun haluaisi pitää kiinni työn korkeasta laadusta.

Rikala tarkasteli naisten kokemuksia toimijuuden näkökulmasta. Toimijuus on sitä, että yksilöillä on halua ja kykyä toimia yhteiskunnan ja kulttuurin ”rakenteellisten voimien” vastavoimana ja saada aikaan muutoksia.

”Naiset asettuivat vastarintaan ja yrittivät vaikuttaa työolosuhteisiinsa jaksamisen edellytyksiä parantaakseen”, Rikala kertoo.

Vastarinta ei tuottanut tulosta. Naisia ei kuunneltu tai heille annettiin katteettomia lupauksia. Toisaalta alistettiin ylistämällä: sinähän olet niin hyvä, kyllä ehdit ja jaksat. Reaktiona oli myös hankalaksi työntekijäksi leimaamista – etenkin jos naista oli esimerkiksi organisaatiomuutoksen jälkeen alettu savustaa ulos.

”Populaari selitys naisten ongelmille liian työn edessä on ollut se, että kilteiltä tytöiltä puuttuu jämäkkyyttä”, Rikala huomauttaa.

Aineistosta kävi ilmi, että eräskin nainen kävi kaksi vuotta terapiassa oppiakseen sanomaan ei – ja toiset kaksi vuotta, kun kyseisellä taikasanalla ei ollut vaikutusta.

Vastarinta osoittautui hyödyttömäksi, ja naiset jatkoivat jopa vuosia sinnittelyään uupumisoireiden kanssa. Työhön ei olisi jaksanut lähteä, mutta työpaikan ovella he vetivät ikään kuin naamion kasvoilleen ja roolin ylleen. Työyhteisö ei välttämättä tiennyt mitään vahvasta uupumuksesta.

Minäkö masentunut – vai taakkainen?

Rikalan keskeinen löydös oli se, että työssä uupuneet naiset asettuivat tietoisesti työn ongelmia yksilöllistäviä tulkintoja vastaan.

”Vastahankaisuus näkyi sekä työssä uupumisen prosesseissa että tapahtumien tulkinnassa jälkikäteen. Työssä pärjäämisen eetos oli jyrkässä ristiriidassa masennusdiagnoosiin perustuvalle sairauslomalle.”

Rikalan mukaan masennusdiagnoosiin liittyvien ristiriitojen käsittely ja ”sosiaalinen kipu” näyttäytyivät yhtä merkittävänä kärsimyksen lähteenä kuin työpaineet.

”Naiset eivät halunneet tulla leimatuiksi sairaaksi. Sitenhän työn ongelmat yksilöllistettiin eli siirrettiin terveysongelmaksi henkilökohtaiselle ja ruumiilliselle tasolle.”

Rikala korostaa, että työn tehostamisohjelmat ja tulospaineet ovat kohdistuneet erityisesti naisvaltaisille aloille. Ihmissuhde- ja palvelutyössä työn mittaaminenkin on hankalaa – toisin kuin esimerkiksi miesvaltaisilla teknisillä aloilla. Naisvaltaisilla aloilla työskentelevät miehet masentuvat ja jäävät pois töitä yhtä usein kuin naisetkin.

Jotta naisalojen työn ongelmat eivät tulisi käsitellyiksi sukupuolittuneesti naisten terveysongelmina, puhetapaa pitäisi muuttaa.

”Eräs haastateltu puhui taakkaisuudesta. Taakkaisuus ei kätkisi kuormittavien työolosuhteiden vaikutusta yksilön voinnin määrittelyssä.”

Ylipäätään Rikalan mukaan työuupumuksen ja työperäisen masennuksen politisoiminen on sukupuolten tasa-arvon näkökulmasta merkittävä kysymys.

Mitä mieltä olit artikkelista?

Vastauksia kpl