Kollegoiden tuki edistää työhyvinvointia myös verkkovälitteisesti

Teksti: Tarja Sinervo

Kuva: Sami Turunen

Tärkeä työhyvinvoinnin tekijä on kollegoiden antama vertaistuki. Aina organisaatioista ei löydy saman alan työntekijää, jolloin arjen haasteet voivat tuntua ainutkertaisilta ja työ yksinäiseltä. Tällainen ryhmä ovat pienten ja keskisuurten kuntien liikunnanohjaajat. Haaga-Helian ammattikorkeakoulun yliopettaja Paula Harmokivi-Saloranta työryhmineen sai kuulla tilanteesta ja yhteistyössä Jyväskylän ammattikorkeakoulun ja Suomen Liikunnan Ammattilaiset ry:n kanssa käynnistettiin Haaga-Helian johdolla hanke tutkimushankkeen nimeltä YHDESSÄ – Verkkovälitteiseksi yhteisöksi liikunnanohjaustyötä tekevät.

– Tietoa kuntien liikuntatoimen henkilöstön työhyvinvoinnista oli tarjolla hyvin vähän. Etenkin pienissä kunnissa he työskentelevät usein ainoana ammattikuntansa edustajana alueellaan. Vaikka saman alan työntekijöitä olisi useampikin, tiiviisti aikataulutettu ja eri puolilla kuntaa tapahtuva työ mahdollistaa harvoin kollegan kanssa keskustelun.

Kuntien liikunnanohjaajien työn kuva on moninainen. He tekevät paljon konkreettista liikunnanohjausta, koulutusta, elintapaohjausta, neuvontaa sekä tapahtumien ja leirien järjestämistä. Työ on hyvin itsenäistä, sillä he vastaavat usein myös työn suunnittelusta ja aikatauluttamisesta.

Hyvinvoinnin lähtökohdat

– Lähes jokaisen haastatellun liikunnanohjaajan tärkeimmäksi hyvinvoinnin tekijäksi nousivat asiakkaat, eli kuntalaiset. Heidän kauttaan ohjaajat kokevat työssä onnistumista ja saavat työlle merkityksen. Kun asiakas oppii jotain uutta, onnistumisen kokemus vahvistaa omaa hyvinvointia, kertoo Harmokivi-Saloranta.

Kolikolla on kuitenkin myös toinen puoli.

– Liikunnanohjaajat ovat yleensä sosiaalisia ja helposti lähestyttäviä ihmisiä. Vuorovaikutustilanteet ovat asiakkaille usein hyvin merkityksellisiä. Toisinaan liikunnanohjaaja voi olla asiakkaalle päivän ainoa kontakti. Kun saman ohjaajan tunneilla käydään jopa useita vuosia, ohjaajan ja asiakkaan välille rakentuu suhde, jossa jaetaan henkilökohtaisia asioita. Asiakkaat kertovat paitsi iloista, myös elämänsä haasteista, kuten yksinäisyydestä ja sairauksista. Tämä kuormittaa ohjaajia, sillä heillä ei ole työkaluja asiakkaiden ohjaamiseen vaikeuksissa. He kokevat, että asiakkaita pitäisi auttaa, mutta keinot ovat vähissä.

”Lähes jokaisen haastatellun liikunnanohjaajan tärkeimmäksi hyvinvoinnin tekijäksi nousivat asiakkaat, eli kuntalaiset.”

Liikunnanohjaajan työ on hyvin fyysistä ja oma fyysinen kyvykkyys vaikuttaakin työhyvinvointiin.

– Liikunnanohjaaja tarkastelee omaa identiteettiään usein fyysisen kautta: mitä hän pystyy tekemään, mitä ja miten ohjaamaan liikuntaa. Jos oma polvi, olkapää tai selkä estää tekemään tarvittavia liikkeitä, se aiheuttaa paineita työssä selviytymiseen.

– Työhyvinvointiin vaikuttavat myös työn hallintaan liittyvät asiat. Liikunnanohjaajien työssä osa ajasta on varattu kehittämis- ja suunnittelutyöhön, ja he haluavat valmistautua huolella ryhmätapaamisiin. Aina se ei kuitenkaan onnistu. Pienissä kunnissa voi joutua paikkaamaan toisen työntekijän poissaoloa, asiakkaalle varattu aika saattaa ohjaajasta riippumattomasta syystä venyä tai tulee muita esteitä työn valmistelulle. Pahimmillaan työntekijä on joutunut paikkaamaan poissa olevan kollegan tehtäviä puoli vuotta oman työnsä ohella. Ei siis ole ihme, jos kokee riittämättömyyden tunnetta, pohtii Harmokivi-Saloranta.

Ajallemme tyypilliseen tapaan resurssit nousevat usein haasteeksi. Liikunnan merkitys ihmisten hyvinvoinnissa on oivallettu, mutta resursseja erilaisten liikuntatapojen kehittämiseen ei ole varattu.

– Kun näkee, miten paljon liikkumisen edistämistä voisi tehdä ja kehittää, on turhauttavaa, kun aika ei siihen riitä. Haasteeksi nousee myös oman työn rajaaminen.

”Se mikä liikunnanohjaajien hyvinvointia vahvistaa, on itse ammatti.”

– Se mikä liikunnanohjaajien hyvinvointia vahvistaa, on itse ammatti. He kokevat tekevänsä työtä, josta he nauttivat. He ovat motivoituneita ja näkevät työssään tuloksia ja onnistumisia.

Verkkovälitteiset ryhmätapaamiset käytännössä

YHDESSÄ-hankkeessa perustettiin kuusi ryhmää, joissa kussakin oli neljästä kuuteen henkilöä. Yhteensä osanottajia oli 32. Jokainen ryhmä kokoontui kuusi kertaa tutkimushankkeen aikana. Ryhmän he saivat valita omien aikataulujensa mukaan. Kokoontumiset tapahtuivat Zoom-alustan kautta ja periaatteena oli, että jokainen piti kameraa ja mikrofonia koko tapaamisen ajan auki. Näin pyrittiin rakentamaan mahdollisimman luonteva vuorovaikutustilanne, jossa kaikki osallistujat olivat koko ajan kasvokkain paikalla.

– Teknisiä ongelmia oli vähän. Korona-aikana liikunnanohjaajat olivat jo tottuneet tekemään töitä etänä, myös ohjaamaan asiakkaitaan jopa ryhmissä. Fasilitaattori avasi jokaisen kokoontumisen, mutta sen jälkeen voitiin hajaantua pieniin tiloihin keskustelemaan. Jos joku tuli tapaamiseen myöhässä, hän ei keskeyttänyt kaikkien keskustelua ja fasilitaattori saattoi ohjata hänet mukaan omaan ryhmäkeskusteluun, Harmokivi-Saloranta kertoo.

Verkkotapaamisten vahvuudet

– Verkon kautta tapaaminen mahdollisti sen, että osallistujia oli ympäri Suomea. Tämä madalsi kynnystä avoimelle keskustelulle, sillä osallistujat kokivat, että ”ulkopuoliselle” on helpompi puhua kuin tutuille ihmisille. Ei ole pelkoa siitä, että keskusteltu asia tulisi vastaan omassa työyhteisössä. Sähköisen tapaamisen etu on myös se, ettei siihen osallistuminen vaadi aikaa vievää siirtymistä paikasta toiseen. Kiireisen arjen keskellä matkustaminen tapaamisiin olisi tehnyt monen osanottajan osallistumisesta haastavaa tai mahdotonta.

– Vain muutama osanottaja kertoi arkailleensa puheenvuoron ottamista verkossa. Osa heistä koki jäävänsä vähän sivuun, mutta tällaisia henkilöitä oli vain muutama. Joidenkin osanottajien mielestä verkossa puhuminen antoi sopivasti etäisyyttä toisiin ja lisäsi näin puhumisen rohkeutta. Ruudun takana itseä jää vähän piiloon, mikä antaa tietynlaisen ”suojan”. Joissain ryhmissä mentiin hyvinkin syvällisiin ja tunnepitoisiin keskusteluihin. Kameraetäisyys antoi turvaa omien tunteiden käsittelyyn, Harmokivi-Saloranta sanoo.

Sosiaalinen tuki tuli tarpeeseen

Hankkeessa kerättiin tutkimusaineistoa yksilö- ja ryhmähaastatteluin sekä ryhmäinterventioon osallistuvien että fasilitaattorin reflektiopäiväkirjojen avulla. Ryhmän keskustelua fasilitoitiin dialogisuuden ja reflektion menetelmiä hyödyntäen. Dialogisuus näkyi siinä, että osallistujien kertomaa pyrittiin ymmärtämään ja luomaan tilanteisiin uusia vaihtoehtoja. Reflektion avulla autettiin osallistujia jäsentämään ja arvioimaan omia toimia, tunteita ja ajatuksia. Lisäksi harjoiteltiin taitoja, kuten tavoitteiden asettamista, toiminnan merkityksellisyyden pohdintaa, omien vahvuuksien tunnistamista ja kykyä löytää erilaisia toimintavaihtoehtoja.

”Tutkimuksessa kävi ilmi, että työskentelyn merkittävin hyöty oli toisilta saatu vertaistuki.”

– Tutkimuksessa kävi ilmi, että työskentelyn merkittävin hyöty oli toisilta saatu vertaistuki. Osallistujista oli vapauttavaa ja helppoa puhua omasta työstä, kun ei tarvinnut selittää kaikkea, vaan toiset pystyivät samaistumaan työhön pienelläkin kerronnalla. Toisten tarinoita kuunnellessa ymmärsi, ettei ole yksin näiden asioiden kanssa, kertoo Harmokivi-Saloranta.

– Ryhmissä tärkeäksi koettiin, että kaikki olivat samaa ammattia tekeviä. Toimenkuvat ja kuntien koot vaihtelivat, mutta työn luonne oli samanlainen. Monet kokivat ryhmätapaamisen paikkana, joka mahdollisti pysähtymisen työkiireen keskellä. Se antoi myös mahdollisuuden irrottautua hetkeksi työarjesta, ja saada oivalluksia omasta työhyvinvoinnista huolehtimiseen.

Fasilitaattorilla ja vapaalla keskustelulla merkittävä rooli

Hankkeen tapaamisissa fasilitaattorin ammattitaito oli keskeinen tekijä. Turvallinen ja keskusteleva ilmapiiri oli tärkeää, ja se, että tapaamisten sisältö rakentui ryhmän toiveiden mukaan. Tapaamisten aluksi fasilitaattori esitti lämmittelykysymyksen ja kertoi päivän teeman. Sen jälkeen mietittiin yhdessä demokraattisesti, mistä halutaan puhua tarkemmin, ja keskustelu sai virrata vapaasti ryhmäläisten mielestä tärkeisiin asioihin. Puheenvuoroja ei kiirehditty, vaan välillä sallittiin hiljaisiakin hetkiä, kun osallistujat pohtivat mietteitään.

Harmokivi-Salorannan mielestä hankkeessa luotua ryhmäohjausmallia voisi hyvin hyödyntää monissa sellaisissa ammateissa, joissa ihmiset toimivat melko yksin. Fasilitoitu ryhmätoiminta tarjoaa osallistujille luottamuksellisen kanavan, jossa voi jakaa omaan työhönsä liittyviä ajatuksia ja kokemuksia, vahvistaa työhyvinvointia ja auttaa löytämään uusia keinoja arjen työhön.