Pakko näyttää onnelliselta työssä – uuvutko esittämiseen?

Teksti: Leena Huovila
Valokuvat: Vesa-Matti Väärä

Onnellisuuspakon ansaan on niin inhimillistä astua. Kukapa ei haluaisi olla onnellinen menestyjä kaikilla elämänalueilla?

Työelämässä ihanteena on tuottava, hyväntuulinen, ekstrovertti ja energinen merkityksellisen uran luoja, joka on sosiaalisesti haluttava ja pärjää kovassa kilpailussa. Vapaa-aikakin on täynnä omien unelmien toteuttamista ja elämyksiä, jotka keräävät somessa paljon tykkäyksiä.

Heikkoja hetkiä ei saa olla, eikä henkilöbrändin rakentamista voi unohtaa:

Koen painetta näyttää siltä, että nautin työstäni päivittäin, vaikka oikeasti olisin välillä tylsistynyt, uupunut tai stressaantunut. Onneksi työskentelytavat ovat joustavat, eikä joka päivä tarvitse työskennellä toimistolta käsin. Koen pientä painetta rakentaa onnellista henkilöbrändiä itselle, jotta oma verkosto näkee minut hyväntuulisena ja asiallisena asiantuntijana, suomalainen Julia, 29, kertoo.

Julian kokemus on lainaus Ilona Suojasen tuoreesta kirjasta Onnellisuuspaineen alla – Kun onnesta tuli pakko (Gaudeamus). Teos kohdistaa kriittisen katseen pakko-onneen ja sen syihin mutta lisäksi tutkii onnellisuutta voiman tuojana. Kirjan kirjoittamiseen Suojanen sai tukea Työsuojelurahastolta.

– Onnellisuuspaineet syntyvät usein sosiaalisen haluttavuuden ja ammattivaatimusten kautta. Ihminen haluaa olla muiden arvostama ja kuulua joukkoon. Onnellisuus on työntekijän oma, sisäinen vaatimus mutta sen voidaan kokea tulevan myös ulkoapäin. Jos ei ole onnellinen, ihminen saattaa kokea, että on epäonnistunut elämässään ja työntekijänä, Suojanen sanoo.

”Oma surullinen tai stressaantunut olo koetaan alennustilaksi.”

Suojasen tutkimusten keskiössä ovat millenniaalit eli vuosina 1976–1996 syntyneet Y-sukupolven edustajat. Kokemuksiaan kirjassa kertoo noin 70 nuorta asiantuntijaa Euroopasta ja myös Suomesta. Materiaalia Suojanen on koonnut Skotlannissa, Alankomaissa ja Suomessa.

Onnettomasta työstä onnellisuustutkijaksi

Suojanen on filosofian tohtori, vapaa onnellisuustutkija ja tietokirjailija. Hänet johdatti vuosikymmen sitten onnellisuustutkijan uralle se, että hän oli onneton silloisessa työssään. Niin onneton, että hän lähti opintovapaalle ja sitten irtisanoutui.

Jo gradussaan hän tutki onnellisuutta työssä, ja Edinburghin yliopistossa vuonna 2017 valmistunut johtamistieteiden väitöskirja käsitteli nuorten asiantuntijoiden onnellisuuden tavoittelua työssä. Väitöskirjaankin Suojanen sai Työsuojelurahastolta tukea.

Onnellisuus työelämässä on ollut viime vuosina nouseva trendi ja buumi. Kun Suojanen aloitti aiheen parissa, lähdemateriaalia oli haastavaa löytää. Pian arvostettu Harvard Business Review julkaisi kokonaisen numeron aiheesta. Aiemmin oudoksuttu tutkimusalue alkoi tiedepiireissä saavuttaa hyväksyntää, ja nykyään tutkimuksia mediaseksikkäältä alalta on jo enemmän.

Työntekijöiden onnellisuus on alkanut enenevässä määrin kiinnostaa myös yritysmaailmaa, esimerkiksi globaaleja edelläkävijöitä. Yritysten kiinnostus lienee luonnollista siksikin, että useiden tutkimusten mukaan onnellisuus parantaa työsuoritusta. Joissakin työorganisaatioissa on olemassa jopa uutena johdon ammattinimikkeenä CHO eli Chief Happiness Officer, onnellisuusjohtaja.

Onnellisuuden esittäminen – vaativa taitolaji

– Väitöskirjatyöhön ryhtyessäni kieltäydyin käyttämästä sanaa onneton. Halusin tietää, mikä tekee onnelliseksi työssä, sillä onhan onnellisuus valtava voimavara. Nuorille asiantuntijoille onnellisuudesta työssä oli tullut jo vaatimus siksi, että he halusivat ylipäätään elää onnellista elämää, ja työllä on elämässä iso rooli, Suojanen toteaa.

Hän alkoi kuitenkin kuulla häiritsevää sivuääntä. Haastateltavat kertoivat, että on pakko olla onnellinen menestyäkseen, aina ja koko ajan. Jos ei pysty piiloutumaan katseilta, täytyy ottaa käyttöön onnellisuusnaamio eli luoda edes onnellinen vaikutelma, jotta oma onneton, surullinen, stressaantunut tai turhautunut alennustila ei paljastuisi muille. Onnellisten kun uskotaan olevan hyviä ja onnettomien huonoja.

Onnellisuuden mustan puolen sivuäänestä kasvoi Suojasen mukaan huomiota kaipaava ääni ja tuoreen kirjan aihe.

Onnellisuuden esittäminen vaikuttaa olevan vaativa taitolaji. Onnellisuutta pitää Suojasen tutkimuksen mukaan tuoda esiin sopivalla tavalla, sopivissa tilanteissa. Pitää varoa, ettei osoita onnellisuutta liian usein ja liian selvästi, jottei ole vaarana tulla leimatuksi ärsyttävänä tyyppinä tai heikkona hupsuna.

– Kukaan ei ole kertonut, että onnellisen vaikutelman luomisesta olisi sovittu työhönottotilanteessa tai sitä olisi käsitelty kehityskeskusteluissa. Työpaikoilla on onnellisuudesta puhuttu itse asiassa varsin vähän tai ei lainkaan. Silti odotukset tuntuvat olevan työntekijöille selvät, Suojanen pohtii.

”Onnellisuuden esittäminen on taitolaji. Pitää varoa, ettei tule leimatuksi ärsyttäväksi tai hupsuksi.”

Työskennellessään tutkijatohtorina Erasmus-yliopistossa Rotterdamissa Suojanen tutki lisää onnellisuusnaamioilmiötä opiskelijansa Lisa Linzbachin kanssa yhteistä tiedeartikkelia varten. Naamiosta on kaksi versiota: onnellisuuden esittäminen – esimerkiksi surun, vihan ja pettymyksen sijaan – ja onnellisuuden liioittelu neutraalin tunnetilan sijaan.

– Voi miettiä, seuraako esimerkiksi onnellisuuden liioittelusta hyperpositiivinen ilmapiiri, jossa kukaan ei ole aidosti onnellinen vaan jokainen yrittää naamiollaan ylittää toisensa.

Millaisissa organisaatioissa onnellisuusnaamiot kuuluvat ammattivaatimuksiin?

– Sellaisissa organisaatiokulttuureissa, joissa vahvasti odotetaan onnellisuutta, siedetään huonosti monimuotoisia tunteita ja joissa ei ole luottamuksen ilmapiiriä. Tällöin ei myöskään uskalleta tuoda esiin epäkohtia ja antaa palautetta, mikä estää kehityksen. Kukaan ei halua leimautua valittajaksi, Suojanen vastaa.

Myös huonoja päiviä on sallittava

Suojanen korostaa olevansa onnellisuustutkija, ei onnellisuustietäjä. Onnellisuus pakenee määritelmiä, ja joka tapauksessa se on hyvin henkilökohtainen kokemus.

On hyväksyttävä, että elämään kuuluu väistämättä monenlaisia tapahtumia ja tunteita. Elämä ja työelämä eivät ole jatkuvia oman tahdon mukaisia tähtihetkiä – paitsi ehkä somessa, jossa Suojasen mukaan toisten jakama paras vertautuu helposti pahimpaan puoleen itsessämme, mikä voi aiheuttaa riittämättömyyden tunnetta.

– Jos onnea ajaa pakonomaisesti takaa, se karkaa. Onnen teeskentely taas voi tehdä onnettomaksi, kun ristiriita autenttisten, aitojen tunteiden ja kulissin välillä uuvuttaa.

”Somessa toisten jakama paras vertautuu helposti pahimpaan puoleen itsessämme, mikä aiheuttaa riittämättömyyden tunnetta.”

Suojanen korostaa, että työntekijällä on vain rajalliset mahdollisuudet räätälöidä itsensä onnelliseksi, jos esimerkiksi rakenteissa on vikaa tai työyhteisö on sairas. Ei riitä, että CHO eli onnellisuusjohtaja on järjestänyt taukotilaan hedelmiä tai tarjoaa mindfulnessia, jos työntekijöitä on yksinkertaisesti liian vähän.

Kukaan ei siis voi täysin yksin olla oman onnensa seppä vaan onnellisuusvastuu pitää jakaa yksilön, työnantajan ja työyhteisön kesken.

Organisaatioissa tarvitaan hyvää onnellisuusjohtamista ja onnellisuusnaamiojohtamista – etenkin niissä organisaatioissa, jotka painottavat onnellisuutta. Niissä työntekijät voivat nimittäin kokea suurempaa painetta onnellisuuteen, ja johtamisessa on hyvä tunnistaa ja tunnustaa naamiot.

– Tarvitaan selkeitä signaaleja siitä, että myös huonot päivät ovat sallittuja ja että onnellisuus ei ole hyvän työntekijän mitta.

Lisätietoa: Onnellisuusvaatimuksia ja -paineita käsittelevän tietokirjan kirjoittamiseen