Restoratiivinen työyhteisösovittelu yliopistoissa – sovitteluprosessin arviointi ja työhyvinvointivaikutukset -väitöskirjatyö

Tiivistelmä

Tutkimuksessa arvioidaan restoratiivisen työyhteisösovitteluprosessin arvojen ja tavoitteiden toteutumista, työhyvinvointivaikutuksia sekä sovittelun onnistumiseen liittyviä tekijöitä yliopistokontekstissa.

Sovitteluprosessin arviointi kohdistuu sovittelun eri osa-alueiden eli yhteydenoton, informaation, erillistapaamisten, sovitteluistunnon, sopimuksen teon ja sopimuksen seurannan arviointiin sekä prosessin kokonaisarvioon. Työhyvinvointivaikutusten arviointi puolestaan kohdistuu psyko-fyysis-sosiaaliseen kokemukseen, jossa huomioidaan myös organisaatioon, johtamiseen, työyhteisöön ja itse työhön liittyvät tekijät. Kyse on summatiivisesta retrospektiivisestä arviointitutkimuksesta, joka sijoittuu työhyvinvoinnin ja korkeakoulututkimuksen monialaiselle tiedekentälle. Tutkimuksen tavoitteena on lisätä ymmärrystä restoratiivisen sovitteluprosessin mahdollisuuksista työhyvinvoinnin, työelämänlaadun ja -tuottavuuden edistämiseksi.

Tutkimuksessa on mukana 16 sovittelutapausta kolmesta yliopistosta vuosilta 2012-2014. Tutkimusaineisto muodostuu sopimusdokumenteista sekä sovittelun osapuolille ja sovittelijoille kohdistetuista kyselyistä ja teemahaastatteluista. Analyysimenetelminä käytetään aineistojen edellyttämiä määrällisiä ja laadullisia analyysimenetelmiä.

Monografiana toteutettavan väitöstyön alustavia tuloksia esitetään tieteellisissä tilaisuuksissa stipendivuoden 2017 aikana ja väitöstyön on tarkoitus valmistua viimeistään syksyllä 2018.

Hankkeen vastuuhenkilö

Tuula Kaitsaari

Tiedote

Sovittelu on muutoksen osa

Tohtorikoulutettava Tuula Kaitsaari tekee Turun yliopistoon sosiaalityön väitöskirjaa restoratiivisesta työyhteisösovittelusta. Restoratiivisuus tarkoittaa ristiriidassa vaurioituneiden ihmissuhteiden korjaamista. Kaitsaari päättelee, että sovittelu on usein vasta alku suotuisalle muutokselle.

Työyhteisön onkin Kaitsaaren mukaan sitouduttava sovitteluprosessin lisäksi muutosprosessiin, jotta ristiriita saa lopullisen ratkaisun. Muuten sovitut asiat eivät jalkaudu käytäntöön.

Yliopistoissa sovitellaan pelisääntöjä

Kaitsaari tutkii restoratiivisen sovitteluprosessin toteutumista 16 tapauksessa, jotka ovat peräisin Aalto-yliopistosta, Helsingin yliopistosta ja Turun yliopistosta 2012–2014. Työsuojelurahaston 12 kuukauden tutkijastipendiaikana Kaitsaari keräsi, litteroi ja pääosin myös analysoi sovitteluun osallistuneiden teemahaastattelut ja sovittelijoiden ryhmähaastattelut.

Kaitsaari havainnoi, että yliopistoissa sovittelulla etsitään ratkaisua lähinnä toiminnan kehittämiseen ja työpaikan pelisääntöihin, mutta ihmisten erilaisuuteen liittyvistä asioista on harvoin tarpeen sopia.

Stipendikaudella Kaitsaari on esitellyt tuloksiaan jatkokoulutusseminaareissa, ammattialojen kehittämispäivillä ja yliopistojen työsuojelupäivillä.

Kaitsaari aikoo väitellä 2019.

Sovittelussa ainekset sovulle

Kaitsaaren mukaan restoratiivisen työyhteisösovitteluprosessin rakenne ja sovittelijoiden toiminta edistävät sopua.

Joka kolmas hänen kyselyynsä vastanneista koki kuitenkin, että kirjallisesta sopimisesta huolimatta ristiriitaa ei kokonaan pystytty ratkaisemaan sovittelulla.

Toisaalta esimerkiksi Britannian postin sovittelutapauksista vain joka kolmas sovittelu koettiin onnistuneeksi.

Muutokselle neljä estettä

Kaitsaaren tutkimat tapaukset osoittavat, että ratkaisua estää yleisimmin se, kun sovitteluaikana ei puhuta oikeista asioista. Tämä voi johtua aseman menettämisen tai koston pelosta.

Sovitteluprosessin jälkeen muutosta estävät ensinnäkin heikko viestintä ja avoimen keskustelun puute.

Toisen esteen muodostavat sopimuksen laiminlyönti ja muutosvastuun kasvojen puute. Nämä ovat yhteydessä psykososiaalisiin ilmiöihin, kuten torjuvuuteen ja häpeään.

Kolmas este koostuu muutoksen vakiinnuttamisesta, joka yleensä ilmenee seurannan puuttumisena. Neljäs este on riittämätön muutostuki tai epätietoisuus tukimahdollisuuksista.

Toimittaja
Hannu Kaskinen